Tuskin mikään elokuva ikuistaa paremmin Disney-prinsessan käsitteen kuin Prinsessa Ruusunen. Vuoden 1959 klassikkoanimaatio on kuin konservatiivisen Hollywood-romanssin perikuva: kaunis tyttö rakastuu ensisilmäyksellä komeaan unelmiensa prinssiin, joka saapuu urhoollisesti pelastamaan hänet pahuuden ikeestä. Leffalla on sama ongelma kuin vuoden 1950 Tuhkimolla, sillä alkuperäisestä sadusta ei tahdo riittää sisältöä kokoillan filmin kantimiksi.
Ei Prinsessa Ruusunen sentään pelkkää vanhakantaisuutta edusta. Vaikka sen arvomaailmaa voi pitää osin ummehtuneena, huomio kiinnittyy toisaalta siihen, että prinsessapäähenkilön ohella elokuva nojaa myös vahvasti kolmeen naissivuhahmoon eli kolmeen haltiatarkummiin. 1950-luvun leffaksi näin vahva naisedustus tuntuu suorastaan edistykselliseltä.
Harmillisesti haltiattaret eivät kuitenkaan ole hahmoina yhtä riemastuttavia ja viihdyttäviä kuin esimerkiksi Lumikin kääpiöt. Heidän persoonansa eivät erotu nimittäin riittävästi toisistaan. Lisäksi on turhauttavaa, miten koko elokuvan juoni nojaa yksinomaan heidän vastuuttomaan tohelointiinsa.
Ruusunen itse, varsinaiselta nimeltään Aurora, on puolestaan hädin tuskin henkilö. Hänen ainoa tehtävänsä on näyttää kauniilta ja osata laulaa. Lopun elokuvaa hän viettää makaamalla unessa. Ironisesti varsinaiseksi toiminnan sankariksi kohoaa totta kai mies.
Filmin paperinohut ja umpistereotyyppinen romanssi myös haukotuttaa, sillä kummallakaan sen osapuolella ei ole minkäänlaisia luonteenpiirteitä, toisin kuin vaikkapa valloittavammassa Kaunottaressa ja Kulkurissa. Se näyttelee elokuvassa vieläpä paljon suurempaa osaa kuin esimerkiksi Lumikissa, jossa se jäi onnekkaasti lähinnä sivulauseen asemaan.
Leffan todellinen tähti on sitä vastoin sen pahis, Pahatar-noita. Ei hänkään varsinaisesti hahmona herätä hurraahuutoja, sillä jos hän olisi antagonistina yhtään ohuempi, hän katoaisi savuna ilmaan. Ikoninen noita-akka on kuitenkin ulkomuodoltaan ja animoinniltaan sen verran vaikuttava ilmestys, että hän voittaa katsojan puolelleen.
Elokuvan animaatio eroaa selvästi aiempien Disney-klassikoiden jäljestä. Väripaletti on tarkoituksella edeltäviä filmejä rajatumpi, ja taustapiirrosten ilme monin paikoin liioitellun kulmikas. Vaikutteita on otettu muun muassa keskiaikaisista kuvakudoksista sekä goottilaisesta arkkitehtuurista.
Ehdottomasti filmin vaikuttavimmaksi osio kohoaa sen loppuhuipennus, jossa prinssi kamppailee Pahatarta ja tämän voimiaan vastaan. Komeasti animoidussa kliimaksissa myös upeat leffa varten sovitetut Tsaikovskin sävellykset pääsevät oikeuksiinsa. Kyseessä onkin yksi niistä harvoista Disney-animaatioista, joka käyttää soundtrackinsa pohjana klassista musiikkia
Huippuhetkiensä ulkopuolella Prinsessa Ruusunen jää silti hieman vaisuksi ja pitkästyttäväksi kokemukseksi. Se kaipaisi kipeästi satusovitukseensa samanlaista luovuutta ja rohkeutta kuin esimerkiksi studionsa näkemykset Pinokkiosta tai Liisasta ihmemaassa. Vaihtoehtoisesti elokuva olisi voinut tiivistää sisältönsä Dumbon tavoin napakkaan tunnin pituuteen. Tällaisenaan moni leffan kohtaus tuntuu väkinäisesti venyttävän yliyksinkertaista tarinaa.
Kommentit
Lähetä kommentti