Muistan paremmin lapsuudestani 101 dalmatialaisen näytellyn uudelleenversioinnin kuin alkuperäisen animaation. Elettiin aikaa, kun live action -sovitukset olivat vielä poikkeus, eikä Disney ollut täysin ymmärtänyt niiden potentiaalia helppona rahasampona. En ole varma edes, olenko aiemmin nähnyt piirrettyä vuoden 1961 elokuvaa alusta loppuun. Vahtasimme kuitenkin sisarusten kanssa 90-luvun remakea VHS:ltä niin monta kertaa, että tarina on pysynyt muistissa tähän päivään asti.
Koska vuoden 1959 Prinsessa Ruusunen osoittautui flopiksi ja taloudelliseksi katastrofiksi, Disney kaipasi kipeästi seuraavalta animaatioltaan menestystä. Onneksi koiriin voi aina luottaa, sillä Dodie Smithin lastenromaaniin, Sata ja yksi dalmatiankoiraa, perustuva elokuva oli välitön hitti. Uudet animaatiotekniikat poistivat lisäksi tarpeen jokaisen animaatiosolun musteella piirtämiseeen, mikä teki tuotantoprosessista huomattavasti halvemman. Näiden seikkojen ansiosta filmi pelasti studion taloudellisesta ahdingosta.
101 dalmatialaisen alku tuo mieleen läheisesti sitä kuusi vuotta aiemmin ilmestyneen Kaunottaren ja Kulkurin, kun Pongo-koira hurmaa tulevan pentujensa äidin, Perditan. Siinä missä Kaunotar ja Kulkuri oli romanssi, 101 dalmatialaista on kuitenkin enemmän tarina perheestä, sen perustamisesta sekä sen yhteenhitsautumisesta.
Noin muuten leffa edustaa tuttua Disneyn modernimman pään kaavamaista osastoa. Hyvien ja pahojen ero tehdään kristallinkirkkaaksi, ja lopussa odottaa onnellinen loppu. Kidnappauskertomus ei tarjoakaan liiemmin yllätyksiä tai käänteitä.
Studion heikompien filmien, kuten Tuhkimon ja Prinsessa Ruususen, tavoin 101 dalmatialaista sisältää myös väkinäistä pitkitystä. Aivan kuin tekijät olisivat itse hoksanneet materiaalin jäävän ohueksi kokoillan elokuvaa varten. Kun koirat esimerkiksi lähettävät ulvomalla eteenpäin hätäviestiä siepatuista pennuista, maaseudun hauvojen edestakaisin kommunikaatiota seurataan uuvuttavuuteen asti.
Pahikset ovat puolestaan suorastaan koomisen paksulla tussilla alleviivattuja jopa lastenelokuvaksi. Pennuista turkistakkia itselleen haaveileiva, nimeään myöten perkeleellinen Cruella De Vil on konnana niin itsestäänselvä, että hän herättää kaikissa hahmoissa epäilyksiä jo ennen kidnappausta ja sen aikana. Eikä ihme, sillä hän kuuluttaa käytännössä pahat aikeensa ääneen. Kun hänen syyllisyytensä viimein paljastuu myös hyviksille, katsojana tekee mieli huutaa: “d-duh!”
Pääilkimyksen sidekickeinä Jasper ja Horace ovat taas epätavanomaisen laimea parivaljakko. Osasyy lienee siinä, että 101 dalmatialaisen animaatio on paljon painokkaammin realismiin tähtäävää kuin aikaisemmissa studion elokuvissa, joten kätyrikaksikon toilailuissa ei ole liiemmin lennokkuutta. Oikeastaan vasta lopussa Cruellan kaahaillessa mielipuolisesti autollaan leffa rohkenee hiukan revitellä.
Toisaalta juuri filmin maanläheisyys on ehkäpä syy, mikä tekee esimerkiksi Cruellasta pahiksena erottuvan. Vaikka hän on kärjistetty ja överiksi vedetty, hän on silti pahan noidan tai haltiattaren sijaan vain turkiksiin poikkeuksellisen tykästynyt, eksentrinen nainen.
Elokuva näyttää arkisemmasta tyylisuuntauksestaan huolimatta erittäin komealta. Rosoisten ja luonnosmaisten piirroksien yhdistyminen moderniin designiin, pelkistettyihin taustoihin sekä savunsävyisiin, murrettuihin väreihin luo todella omannäköisen kokonaisuutensa, joka todella assosioituu mielessä 50- ja 60-lukujen vaihteen Lontooseen.
Filmin maanläheisyys heijastuu myös siihen, ettei se sisällä juurikaan lauluja. Cruella De Vilin pahisteema, jonka Pongon omistaja Roger säveltää läpimurtobiisinään, on siitä huolimatta klassikko, jonka kaikki tietävät.
Tarinana 101 dalmatialaista ei sisällä kovinkaan puhuttelevaa sanomaa, vaikka perheen ja yhteisön voimasta siinä on tietysti kysymys. Toisaalta todettakoon, että on kiinnostavaa, miten jo 1960-luvulla selvästi tunnistettiin turkistuotannon eettinen arveluttavuus. Jos leffa ilmestyisi nykypäivänä, kokoomus ja keskusta tuomitsisivat sen epäilemättä välittömästi vasemmistolaiseksi propagandaksi sekä kommunismiksi.
Jos jokin puolestaan filmissä on kiistämättömän onnistunutta, niin koirahahmojen sympaattisuus. Dalmatialaiset hurmasivat aikanaan leffayleisön niin, että niiden myynti räjähti käsistä – osin ikävin seurauksin, sillä kaikki eivät olleet valmistautuneet aktiivisen rodun tarpeisiin, ja hylättyjä koiria jouduttiin lopettamaan. Kyseessä on kuitenkin taas yksi esimerkki elokuvan voimasta.
101 dalmatialaista ei kuulu suurimpien Disney-animaatioklassikoiden joukkoon, joskin sitä on vaikea kulttuurillisen vaikutuksensa vuoksi sivuuttaakaan. Kertomuksena se on sisällöltään ohut, mutta studion kaunis animaatio lumoaa jälleen. Koiraihmisenä huijaisin myös, jos väittäisin voivani vastustaa tyystin elokuvan lurppakorvaista magiaa.
Disney-animaatioklassikkojen paremmuusjärjestys tähän mennessä:
Kommentit
Lähetä kommentti