Kuningas Arthurin nuoruudesta kertova Miekka kivessä kuuluu niihin Disney-animaatioklassikoihin, joita en ollut entuudestaan nähnyt. Elokuva sai aikanaan kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton mutta osoittautui yleisömenestykseksi. Tarinallisesti leffa on sekava sillisalaatti, mutta sen päätön meno onnistuu silti hauskuuttamaan.
Hämmentävästi filmissä itse nimikkomiekka jää pitkälti alaviitteeksi. Ennemmin elokuvan nimi voisi olla Velhon oppipoika Fantasia-musikaalin kuuluisimman sekvenssin tavoin. Tarina koostuu nimittäin Merlinin Arthurille pitämästä kolmesta oppitunnista.
Arthur itse näyttelee myös hahmona miltei sivuosaa Merliniin verrattuna. Sentään höperö vanha tietäjäukko, joka pystyy näkemään historian kulkua tulevaisuuteen, on kohtalaisen viihdyttävä tapaus.
Positiivisesti sivuhenkilöistä erottuu puolestaan Arthurin adoptioisä, joka Disneylle epätyypillisesti ei ole luokiteltavissa hyväksi eikä pahaksi. Sen sijaan hän on tarpeettoman ankara vanhempi, joka kuitenkin ymmärtää lopulta virheensä.
Oppitunneillaan Merlin muuttaa Arthurin eri eläimiksi, kuten kalaksi, oravaksi ja linnuksi. Lopputuloksena on yleistä kohellusta, joka on sävyltään Disneyn hupsuimmasta päästä. Kun Merlin ja Arthur esimerkiksi seikkailevat oravan asussa, kiimaiset naarasoravat alkavat lähennellä heitä. Lopulta miehet joutuvat jättämään lemmenkipeät kurreraukat oman onnensa nojaan.
Elokuvan ehdottomasti muistettavin osio on kohtaaminen ilkeän Matami Mimmi -noidan kanssa. En edes tiennyt etukäteen, että hahmon ensiesiintyminen on juuri tässä leffassa. Hän on sitä paitsi aivan muuta kuin laimennettu versio Aku Ankka -lehdissä, sillä noita on riemastuttavan pähkähullu.
Miekka kivessä huipentuu komeasti Merlinin ja Matamin väliseen kaksintaisteluun, jossa loitsijat vaihtavat kilpaa olomuodosta toiseen. Yhteenotto on hilpeää animaatiorevittelyä. Merlinin läpi filmin Arthurille toistelema opetus siitä, miten äly voittaa voiman, konkretisoituu myös ovelasti siinä, kuinka velho päihittää lohikäärmeeksi muuttuneen noidan sairastuttamalla tämän bakteerina.
Elokuvan päätös, jossa Arthur käy vetämässä miekan kivestä ja kruunataan kuninkaaksi, tuntuu sen sijaan irralliselta epilogilta. Se laimentaa jopa tarinan aiempaa sanomaa järjenkäytön tärkeydestä, sillä Arthur nousee valtaistuimelle pelkästä kohtalon armosta eikä suinkaan fiksuutensa ansiosta.
Disneyn kululeikkaustoimenpiteiden seurauksena Miekka kivessä käyttää animaatiossaan hyvin paljon samoja tekniikoita kuin 101 dalmatialaista. Xerox-teknologian vuoksi käsin musteella piirtäminen pystyttiin jättämään väliin, minkä vuoksi piirroksien ääriviivat ovat viimeistelemättömämmän oloisia. Taustat ovat myös usein luonnostelmanomaisia ja käyttävät pelkistettyä väripalettia.
Tämä karkeampi animaatiotyyli sopi hyvin 101 dalmatialaiseen, joka on studion tuotosten joukossa maanläheisimmästä päästä ja sijoittuu urbaaniin miljööseen. Fantastisempaan elokuvaan sama tyylisuunta ei kuitenkaan istu yhtä luontevasti. Lopputulos jättää yksinkertaisesti halvemman vaikutelman – paikkansapitävästi.
Disney-animaatiokatalogissa Miekka kivessä on harmitonta hauskanpitoa. Tarinana se ei paperinohuudestaan huolimatta pysy aivan kasassa mutta paikkaa puutteitaan viihdyttävällä hullunkurisuudellaan ja värikkäillä hahmoillaan. Filmi sisältää periaatteessa perheen nuoremmille hyvän opetuksen, mutta se ei viitsi seurata itsekään sitä johdonmukaisesti. Tylsää kevytmielisen kertomuksen parissa ei silti tule hetkeksikään.
Disney-animaatioklassikkojen paremmuusjärjestys tähän mennessä:
Kommentit
Lähetä kommentti