Daniel Craigin Bondeista joka toinen vaikuttaa olevan onnistunut ja joka toinen surkea – tai ainakin toivon näin No Time to Dieta ajatellen. Casino Royale on ylihehkutettu mutta nokkela Bond-modernisointi, joka on paljon tyyliltään velkaa Bourne-leffoille. Quantum of Solacesta hutiloitiin sen sijaan unohdettava räpellys. Skyfall taas palautti haudanvakavaan nyky-Bondiin ripauksen vanhojen leffojen silmäniskuhuumoria ja camppia mutta miellytti hahmokeskeisyydellään ja henkilökohtaisuudellaan. Spectre puolestaan yrittää nykypäiväistää agenttisankarin ja hänen klassisen pääantagonistinsa kaksinkamppailun mutta päätyy vain toisintamaan ummehtuneita 60-luvun kliseitä.
Alkupuolellaan Spectre vaikuttaa tosin vielä kelvolliselta joskin kunnianhimottomalta jatkolta Skyfallin viitoittamalle tielle. Sam Mendes ei nimittäin ole hassumpi toimintaohjaaja. Kuvaaja Hoyte von Hoytema saa niin ikään aikaan pätevää jälkeä, vaikkei loihdikaan kankaalle Roger Deakinsin kaltaisia maalauksellisia näkymiä.
Leffa alkaa vaikuttavalla usean pitkän otoksen sarjalla, jotka on erinäisillä siirtymätrikeillä yhdistetty yhdeksi jopa neljäminuuttiseksi jatkuvaksi sekvenssiksi. Tätä seuraava kamppailu helikopterin kyydissä on kohtauksena jopa överimpi kuin mikään Skyfallissa, mutta tasapainoilee tympäisevän ja naurettavan sijaan viihdyttävän puolelle. Toki hiukan surullisena voi pitää sitä, miten minimaalisella toiminnalla varustetusta Dr. No -agenttiseikkailusta on edetty tämänkaltaisiin paisuttelevaan älyttömyyteen.
Mendesin Bondien toiminnassa on silti paljon, mistä nauttia. Kuvaukset ja leikkaukset ovat täydellisen selkeitä eikä silmille hypi taukoamatta häiritseviä epäjatkuvuuksia. Kohtauksien liikkuvat osat on koreografioitu yleensä kiinnostavasti, ja niissä on tasaisesti huipentuva draaman kaari. Stuntit ovat komeita, ja CGI on osattu yleensä piilottaa täysin huomaamattomaksi. Jopa valaistuksella ja varjoilla pelataan välillä näyttävästi, kuten Rooman kaduille sijoittuvassa kaahailussa. Pelkästään näillä ansioilla filmien mäiske pieksee parhaimmillaan 6-0 vaikkapa Marvelien puuduttavan muovisen CGI-mätön.
Ohjaajan leffoissa tuntuu myös vallitsevan toiminnalle edes jonkinlaiset sisäisen johdonmukaisuuden lait – ainakin Spectren puoliväliin asti. Bondilla saattaa käydä uskomaton tuuri, ajoitukset osuvat ällistyttävästi kohdalleen ja fysiikan lakeja taivutellaan. Silti elokuvat eivät yritä kätkeä järjettömyyksiä leikkaamalla niiden ohitse tai huijata esimerkiksi hahmojen teleporttailulla. Suspension of disbelief natisee muttei säry, sillä kieli pysyy menon keskellä sopivasti poskessa.
Toki juonenkuljetuksessa on paljon samoja ärsyttävyyksiä kuin monissa moderneissa Hollywood-spektaakkeleissa. Usein kohtaukset tuntuvatkin epäuskottavammilta kuin niiden olisi tarpeen. Läpinäkyvä poseeraaminen ja kliseinen asetelmallisuus ovat nimittäin isommassa roolissa kuin ripaus tunnistettavaa arkirealismia.
Toisena kaihertavuutena mainittakoon se, ettei Bondin aiheuttama kaaos tunnu hätkähdyttävän sivustaseuraajia lainkaan. Jo Skyfallissa kohotutti kulmia kohtaus, jossa ammuskelu junassa ei kiinnostanut matkustajia ennen kuin kaivuri repi vaunun katon auki. Spectressä taas kokonaisen rakennuksen romahdus Mexico Cityssä ei synnytä minkäänlaista paniikkia.
Bond voi myös riehua suurkaupungin yllä tekemässä silmukoita hallinnasta riistäytyneellä helikopterilla ja lentää sen lopulta rauhassa auringonlaskuun ilman armeijan väliintuloa. Myöhemmin puolestaan, kun agentti kamppailee jälleen junassa laittaen paikat päreiksi, kulkupeli jatkaa iloisesti matkaansa turhia pysähtelemättä.
Toimintakohtausten ohella on myös vertailtava Craigin Bondien avaussekvenssejä. Aloituskappaleista ei käy hänen aikakaudellaan valittaminen, sillä niin You Know My Name, Skyfall kuin Writing's on the Wallkin ovat kovia biisejä. Poikkeuksen muodostaa toki Quantum of Solacen umpiyhdentekevä Another Way to Die. Intron visuaalit ovat Spectressä tosin huomattavan epäinspiroituneemmat kuin Skyfallissa tai vaikkapa Casino Royalessa.
Puoleenväliin asti Spectren parissa viihtyy kohtalaisesti. Juonessa ei ole kummoisesti imua, mutta peruspalaset ovat kaikki paikoillaan kelvolliselle popkorn-rainalle. Rymistelyä katselee haukottelematta, rytmitys on kohdallaan ja pieni hupaisa sanailu hahmojen välillä pitää haudanvakavuuden kurissa.
Oikeastaan Monica Bellucin sivuhahmo tuntuu leffan alkupuolella ainoalta selkeältä harha-askeleelta. Leski oltaisiin voitu jättää leikkauspöydälle menettämättä mitään olennaista. Lisäksi tavassa, miten päähekilö viettelee epätoivoisessa ja hengenvaarallisessa tilanteessa olevan, hänestä täysin riippuvaisen naisen, on jälleen vaivaannuttava alavire. Puhumattakaan kohtauksen dialogin kömpelyydestä.
Siinä vaiheessa, kun elokuva esittelee Léa Seydouxin näyttelemän Madeleinen, alkaa kuitenkin jyrkkä alamäki. Madeleine on ensinnäkin Bond-tyttönä 60-lukulaisen yksiulotteinen mitäänsanomattomuus, joka suhtautuu ensin agenttiin nihkeästi mutta hetkeä myöhemmin rakastuu tähän selittämättömästi ja ajautuu pian pelastettavan prinsessan asemaan. On myös hämmentävää, miten rooliin on päädytty valitsemaan totaalisen karismaton ja lattea Seydoux, joka ei tee niin minkäänlaista vaikutusta.
Christoph Waltzin esittämältä Blofeldiltä puolestaan odotettiin paljon, mutta konna on kirjoitettu niin huikaisevan typerästi, että Waltzilla on täysi työ tehdä pahiksesta millään tasolla kiinnostavaa. Hänen performanssinsa karsii hahmosta kaiken teatraalisuuden, mahtailun ja muut perinteiset pahisten olemukseen kuuluvat kliseet. Sen sijaan roiston ulosannista muodostuu kasuaalisen tyyni ja pröystäilemättömän itsevarma. Tämä on selvästi oikea valinta, sillä se luo antagonistiin edes jonkinlaisen arvaamattomuuden illuusion, jonka eteen käsikirjoitus ei tee mitään.
Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että Blofeldin suunnitelmissa, käytöksessä tai motiiveissa ei ole tasan mitään järkeä tai mielenkiintoa. Hän lähettää ykköskätyrinsä murhaamaan Bondin, mutta kun vakoojasankari saapuu viimein hänen tukikohtaansa, tarjoaa hän tälle shampanjaa ja hotellihuoneen. Kuitenkin hän tekee välittömästi tämän jälkeen täyskäännöksen ja päätyy kiduttamaan vastustajaansa. Totaalisen pölhöin metodein, totta kai.
Tarvitseeko myöskään erikseen mainita, että pahiksen monimutkaiset Mustakaapu-luokan murhajuonet ovat unettavin mahdollinen Bond-konventio, jota ei todellaakaan tarvitsisi toistaa? Samaan kastiin kuuluu, jälleen kerran, itse päähenkilön rehvakas saapasteleminen vihollisensa armoille vangittavaksi.
Loppua kohden Blofeldin juonet äityvät täysin päättömiksi. Mitään järkevää selitystä ei löydy sille, miten hänellä on ollut aikaa, kärsivällisyyttä tai syytä rakentaa Bondille kummitustalokierros säikyttelyefekteineen MI6:n hylättyyn toimistorakennukseen. Voi myös kysyä, onko mies kököttänyt tuntikausia odottamassa luodinkestävän lasin takana paikalle saapuvaa päähenkilöä ihan vain dramaattisen efektin vuoksi.
Roisto myös apinoi jälleen oppitunteja Batmanin Jokerin oppikirjasta. Hän antaa vastustajalleen mahdollisuuden säästää henkensä tai yrittää epätoivoisesti pelastaa rakkaansa. Käsittämättömästi hän ei kuitenkaan ole jaksanut hioa edes tätä suunnitelmaansa loppuunsa asti. Niin helposti Bond hoitaa homman kotiin joutumatta tekemään mitään todellista valintaa.
Blofeldiin yritetään luoda hahmona samankaltaista henkilökohtaisuuden tunnetta kuin Skyfallissa vallitsi Bondin, M:n ja Silvan välillä. Tässä kuitenkin epäonnistutaan tyystin, sillä pahiksen taustatarina päähenkilön kasvattiveljenä on todella päälleliimatun oloinen eikä se herätä minkäänlaista tunnereaktiota.
Loppua kohden myös elokuvan toiminta karkaa ohjaajansa käsistä ja saavuttaa uuden typeryyden asteen. Skyfallin huipennuksessakin Bond ammuskeli vastustajia lonkalta, mutta Spectressä sankarin pako pahiksen tukikohdasta lipeää naurettavuudessaan jo Arnold Schwarzeneggerin Commandon tasolle.
Millä ihmeen räjähteillä Blofeld on sitä paitsi koko tukikohtansa vuorannut? Kyllä, tiedän, atomeiksi posautettava superroiston kraateripäämaja on hatunnostoa Sean Connery -klassikoille, mutta homage ei tarkoita, että hölmöyksiä tarvitsee toistaa sellaisenaan.
Tarinan siirtyessä Lontooseen meno ei juuri parane. Mistä kumman syystä MI6:n aulaan on esimerkiksi viritetty verkko kätevästi juuri sitä varten, että Bond voisi laskeutua pehmeästi hypätessään talon läpi ylimmistä kerroksista? Helikopterin ampuminen alas pistoolilla on puolestaan sen verran epäuskottavaa, että se tuskin menisi läpi edes supersankarileffoissa. Ja unohdinko mainita, että mukana on taas Q:n kaiken kätevästi ratkaisevaa hakkerointimagiaa?
Jos Skyfallia piti kiitellä siitä, että se on aivottomana Hollywood-viihteenä selkeästi esimerkiksi keskimääräistä Marvel-tuotosta parempi, Spectreä ei enää tarvitse. Nyt ollaan vajottu samaan pölhökustaa-liigaan, joskin osuvampi vertailukohta on ennemmin Nolanin Dark Knight Rises: pöhöttyneen ylipitkä, teatraalisen paatoksellinen, tekniseen näyttävyyteen panostava, huumorintajuton, epälooginen ja juoniaukoilla ryyditetty turhantärkeä idioottispektaakkeli.
Näistä aineksista on kehnot Hollywood-jatko-osat tehty. Toivottavasti Cary Fukunaga hoitaa hommansa paremmin.
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Pallosalama
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Quantum of Solace
Kommentit
Lähetä kommentti