Erittäin salainen tuntui James Bond -elokuvien joukossa jo erikoisen maanläheiseltä agenttiseikkailulta. Sitä seuraava vuoden 1983 Octopussy palaa hassuttelulinjalle. 007 soluttautuu miehiltä kielletylle saarelle krokotiilivaleasussa, hyökkää pahiksen kartanoon Union Jackilla koristellulla kuumailmapallolla ja pukeutuu jopa pelleasuun pysäyttääkseen Neuvosto-ydinpommin. Pöhköilystä huolimatta leffa osoittautuu silti sarjan paremman pään edustajaksi.
Octopussyn ensimmäinen puolisko voisi olla nimeltään yksinkertaisesti "James Bond Intiassa". Ainoastaan eksoottinen miljöö on vaihtunut, kaikki muu on vanhaa tuttua. Leffa alkaa totuttuun tapaan irrallisella toimintastunttikohtauksella, minkä jälkeen Bond suuntaa kaukomaahan paljastaakseen pahiksien suunnitelmat. Paikan päällä seuraa takaa-ajokohtaus, josta selvittyään sankari tumpeloi itsensä roistojen vangiksi, mutta toki vain hetkeksi. Kommellusten ohessa jokainen nainen loikkaa tietysti hänen kanssaan vällyjen väliin silmänräpäyksessä.
Filmin käänteet ovat yhtä järjettömiä kuin aina. Minulla ei esimerkiksi ole mitään hajua, mitä Bond yrittää oikein saavuttaa paljastamalla itsensä pääkonnalle välittömästi. En tiedä, tietääkö hän itsekään. Ilmeisesti agentin ideana on saada pahikset ottamaan haltuunsa heiltä huijattu, kuuntelulaitteella varustettu Fabergé-muna. Luulisi tosin salakuuntelun olevan helpompaa, jos kohdetta ei heti hälytettäisi varpailleen.
Roger Mooren ikä alkaa leffassa jo näkyä. Häntä onkin vaikea jo reilusti yli viisikymppisenä uskoa miksikään maagiseksi casanovaksi, joka kellistää naiset sänkyyn pelkällä katseella – jos on koskaan voinutkaan. Hahmo itse on tosin ilmeisesti myös kaanonin mukaan ikääntynyt, koska Moneypennyn ja Q:n näyttelijät säilyvät edelleen samoina.
Kaikkein typerintä filmissä on jopa Bondeiksi räikeän kaksimielisesti nimetty Octopussy-kaunotar. Hän on salakuljettaja, joka johtaa naisista koostuvaa mustekalakulttia. He omistavat myös sirkuksen, joka kutsuu itseään tietysti perheystävällisesti Octopussyn sirkukseksi. Hahmo osaa lisäksi kertoa, että nimi Octopussy tulee hänen isältään, joka käytti sitä hellittelynimenä tyttärestään. Voi luoja!
Elokuvan pahikset eivät puolestaan jätä muisteltavaa. Karkoitettu afgaaniprinssi Kamal Khan sekä hänen sanaton intialainen kätyrinsä ovat hahmoina täysin unohdettavia. Kasarin vakiokelminä häärii jälleen myös Steven Berkoff, joka näyttelee koomisen huonosti katalaa Orlov-neuvostokenraalia. Sentään hahmosta ymmärretään hankkiutua eroon riittävän ajoissa.
Se on kuitenkin positiivista, että Bond-filmin toimintakohtaukset alkavat kasarilla näyttää jo ihan oikeilta toimintakohtauksilta. John Glen tuntuu niiden ohjaajana selvästi Lewis Gilbertiä tai Guy Hamiltonia pätevämmältä tapaukselta. Sopiva annos kieli poskessa -huumoria tekee kohtauksista myös yllättävän viihdyttäviä. Esimerkiksi takaa-ajo Udaipurin kaupungin halki rikkoo kaikkia mahdollisia nykypäivän kulttuurisensitiivisyysnormeja, mutta onnistuu kyllä huvittamaan.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun elokuva poistuu Intiasta, se saakin tuulta alleen. Filmin viimeisen kolmanneksen pitkä ydinpommijahti, joka etenee junasta autokaahailun jälkeen sirkukseen soluttautumiseen, on aidosti todella hyvin toteutettu toimintaosio. Se sisältää juuri sopivan määrän vauhtia, hulluttelua ja vaarallisia tilanteita onnistuen jopa nostattamaan viime metreillään jännitystä, vaikka lopputulos on toki itsestäänselvyys.
Yli kahden tunnin kestossaan Octopussy venähtää leffasarjalle tavanomaiseen tapaan ylipitkäksi. Viimeinen toimintakohtaus lieventää silti katsojan uupumista, sillä pienlentokoneen kyytiin sijoittuva kamppailu on aivan poikkeuksellisen upeaa stunttityötä.
Jo sarjassaan 13. Bond-rainassa on parhaimmillaan samanlaista poikamaisen seikkailun tuntua kuin esimerkiksi elokuvissa 007 rakastettuni sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No. Vaikka filmillä on indianajonesmaisesti pilke silmäkulmassa, välillä itseparodiaa hipoen, se ei riistäydy samalla tavalla käsistä kuin vaikkapa Kuuraketti. Sitä vastoin se on selvästi mukaansatempaavampi tapaus, vaikka iso osa viihdearvosta kuuluu onnistuneille toimintakohtauksille sekä eräille leffahistorian komeimmille stunteille.
Elokuvan sisältämä seksismi tuntuu runsaudestaan huolimatta myös monia muita 007-seikkailuja viattomammalta. Sankari saattaa zoomailla avustajanaisen rintavakoon kuin teini-ikäinen, mutta sentään keskeisimmät naishahmot ovat poskettomuudestaan huolimatta jollain tapaa aktiivisia ja itsenäisiä toimijoita tarinassa. Nykypäivän valossa sille ei voi puolestaan kuin nauraa, kun Bond tuumaa kauniiden naisten asuttamasta, miehiltä kielletystä paratiisista: “Seksuaalista syrjintää!”
Taidolla tehty hömppä kuvaa Octopussya filminä parhaiten. Se on monella tapaa aikansa elänyt mutta toisaalta charminsa säilyttänyt guilty pleasure -trippi. Leffaa katsoessa käsi lyö otsaa mutta sydän antaa anteeksi Mooren liukuessa alas porraskaidetta pahisten kimppuun sukukalleuksiaan varjellen. Kylmän sodan Bond-tuotteena se on hyvin samankaltainen kuin 007 rakastettuni, joka niin ikään puhui riviensä välissä liennyttämisestä ja ydinsodan uhasta mutta puki sen seikkailullisen hauskanpidon viittaan.
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- 007 rakastettuni
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Erittäin salainen
- Octopussy
- Pallosalama
- No Time to Die
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Kuuraketti
- 007 ja kultainen ase
- Quantum of Solace
- Elä ja anna toisten kuolla
Kommentit
Lähetä kommentti