007 rakastettuni oli hölmö mutta viihdyttävä ja valloittava James Bond -elokuva. Se heitti kaiken logiikan mäkeen mutta pysyi kasassa överin humoristisen otteen sekä Roger Mooren ja Barbara Bachin välisen kemian vuoksi. Vuoden 1979 Kuuraketti on sitä vastoin vain hölmö elokuva vailla charmia. Leffa unohtaa edeltäjänsä hahmokeskeisyyden ja kierrättää kaikki sarjan kliseet entistä mahtipontisemmassa, päättömämmässä, onttouttaan kumisevassa paketissa.
James Bond -filmit ovat suorastaan hellyttävän samasta puusta veistettyjä. Ei voi kuin onnitella Eon Productionsia siitä, miten yleisölle on pystytty syöttämään vuodesta toiseen tismalleen sama burgeriannos vailla mitään muutoksia. Kuuraketti on käytännössä jälleen yksi Elät vain kahdesti -elokuvan kierrätys ainoastaan entistä hulppeammissa puitteissa. Onhan tämä bisneksenä aivan nerokasta tarjota aina samaa sirkushuvia kansalle, mutta itseäni alkaa hiukan puuduttamaan.
Bond-leffojen tarina on pähkinänkuoressa aina seuraava. M kutsuu Bondin paikalle ratkomaan kansainvälistä kriisiä, koska ilmeisesti MI6:lla on käytettävissään tasan yksi mies. 007 flirttailee Moneypennyn kanssa ja lähtee selvittämään jonnekin kaukaiseen maailmankolkkaan viimeisintä johtolankaa, joka johdattaa hänet ilmeisen pahiksen luo. Perillä hän käyttäytyy sen verran huolimattomasti, että joutuu epäkäytännöllisen murhayrityksen kohteeksi, mutta selviää siitä kuin ihmeen kaupalla. Bond myös viettelee vihjeiden toivossa sänkyyn taianomaisella mieskarismallaan kertakäyttöisen naisen, jonka pahis tappaa brutaalisti jotakuinkin seuraavassa kohtauksessa.
Matka jatkuu MacGuffin-johtolankojen perässä ympäri maailmaa eksoottisiin kohteisiin, joissa tapellaan pahiksia vastaan, kaahataan ympäriinsä ajoneuvoilla ja käytetään erinäisiä Q:n hilavitkuttimia. Apuaan tarjoaa myös femme fatale, jonka kanssa syntyy elokuvan mittainen romanssi. Ennen filmin loppua Bond löytää pahiksen salaisen päämajan ja tunaroi itsensä tämän vangiksi. Onneksi roisto on sen verran avulias, että selostaa maailmanvalloitussuunnitelmansa auki ja auttaa vapaaksi murtautuvaa agenttisankaria tekemään ne tyhjiksi. Leffa päättyy 007:n ja femme fatalen kahdenkeskeisiin lemmenleikkeihin konnan kukistuttua.
Ylläolevan kuvauksen perusteella on käytännössä mahdoton päätellä, mikä Bond-leffoista on kyseessä. Moonrakerin erottaa muista sarjan tuotoksista paisuneen budjetin ohella se, ettei juonessa ole enää järjen hiventäkään. Käytännössä joka ikinen kohtaus kohotuttaa kulmia jonkinlaisella älyttömyydellä tai epäloogisuudella.
Tarina on toki itsessään myös entistä lennokkaampi, kun maan pinnalla ei malteta edes pysyä vaan päädytään avaruuteen ammuskelemaan lasereilla. Bondin härvelit ovat niin ikään entistä uskomattomampia kuin ennen. Vai miltä kuulostaisi Venetsian kanavissa ja Pyhän Markuksen torilla pyyhältävä taistelugondoli?
Kaikki tämä olisi aivan ok, jos elokuvan silmäniskuhuumori toimisi. Koska mukana ei ole kuitenkaan vastaavaa hahmojen kemiaa kuin edeltävässä osassa, vitsit tuntuvat totaalisen väljähtäneiltä.
Jaws-konna on havaittu selvästi yleisön suosikiksi, sillä hän palaa entistä voittamattomampana ja absurdimpana. Kehitelläänpä hänelle elokuvan aikana romanssikin. Hänen hahmonsa tuntuu silti vain ideattomalta vanhan kierrätykseltä.
Koko filmin tarinankerronnassa paistaa tympeä välinpitämätön laiskuus, mitä pidemmälle se etenee. Loppumetreillä meno on jo turhauttavan yksioikoista, sillä sankarien kaikki vastoinkäymiset ratkeavat käden käänteessä ilman, että leffa edes yrittäisi rakentaa jännitystä.
Kun
Bond ja naisagentti esimerkiksi heitetään rakettimoottorien alle, pakoreitin
tarjoava ilmanvaihtokanava löytyy kahdessa sekunnissa. Avaruusalukseen
lompsitaan suoraan pilotin paikalle asua vaihtamalle juuri ennen
laukaisua, ja raketista pitää onnekkaasti huolta autopilotti.
Avaruusasemalle saavuttaessa dialogi on puolestaan luokkaa:
- Pitäisi varmaan kääntää tutkanhäiritsin pois päältä, niin jenkkien
avaruuspoliisi saapuu paikalle tutkimaan. Mistähän pitäisi etsiä?
- Lol, emmätiiä. Katsottiin kerran oikealta, niin katsotaan nyt vasemmalta.
Uutena piirteenä Kuuraketissa nähdään tuoreimmista Bond-filmeistä tuttu tuotesijoittelu. Vähä vähältä leffasarjan osat alkavatkin muistuttaa modernia 007:aa, jossa juoni on vain tekosyy entistä hulppeammille mutta aivottomammille toimintakohtauksille, jotka puolestaan toimivat mainosalustana miljardien kello- ja virvoitusjuomabrändeille. Tämä muistuttaa siitä, että James Bond on itsessään ensisijaisesti tuote ja vasta toissijaisesti elokuvasankari.
Jos jossain filmi erottuu edukseen, niin stunteissa. Leffan aloittava pudotus lentokoneesta ilman laskuvarjoa on kohtauksena yksi sarjan ällistyttävimpiä. Ei ole ihme, että Christopher Nolan esimerkiksi haki siitä innoitusta The Dark Knight Risesin lentokonekaappaukseen. Myös Amazonille sijoittuva venetakaa-ajo on likipitäen yhtä riemukasta menoa kuin vastaava kohtaus elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla. Kelpaahan paratiisimaisemia myös katsella.
Kaikki toimintakohtaukset eivät ole kestäneet aikaa yhtä hyvin. Esimerkiksi Rio De Janeiroon sijoittuva kamppailu kaapelikärryillä on todella keinotekoisen näköinen selvästi erottuvine kangastaustoineen. Sitä vastoin avaruuteen sijoittuvat efektit ovat säilyneet kelvollisesti.
Yksittäisistä mieleenpainuvista otoksista pitää antaa erityismaininta. Rion kujalla pelleasussa lähestyvä murhanhimoinen Jaws on suorastaan kammottavaa kauhuleffamateriaalia. 2001: Avaruusseikkailun henkeä on puolestaan saatu upotettua kohtaukseen, jossa pääpahiksen, Draxin, salainen avaruusasema paljastuu.
Drax itse on Bond-mittapuulla sen sijaan ankea vätys. Yhtä innotonta ja karismatonta roistoa ei ole tähän mennessä koko sarjan aikana kohdattu. Michel Lonsdale tuntuu suorastaan yrittävän näyttää mahdollisimman väsyneeltä ja unohdettavalta roolissaan.
Erityistä kehumista ei ole myöskään tämänkertaisessa Bond-tytössä. Totuttuun tapaan kaksimielisesti nimetty Holly Goodhead on vain kaunis kasvo, ei muuta. Hänen roolinsa on toki alleviivata leffassa Britannian ja Yhdysvaltojen erityissuhdetta. Verrattuna edeltävän osan aidosti kiinnostavaan liennytystematiikkaan tämä puoli jää kuitenkin elokuvassa laihaksi.
Sisällötöntä puhkuntaa enempää Kuuraketti ei tarjoa. Kasassa on viimein
modernin Hollywood-blockbusterin ainekset, jossa tarina on vain tekosyy
meluisalle efektispektaakkelille. Bondeja puolustellaankin ajoittain sillä,
miten paljon ne ovat vaikuttaneet elokuva-alaan, mutta Kuuraketti on
elävä esimerkki siitä, miksei tämä ole mitenkään yksioikoisesti hyvä
asia. Siihen pätee jälleen klassinen Shakespeare-lainaus:
"It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing."
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- 007 rakastettuni
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Pallosalama
- No Time to Die
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Kuuraketti
- 007 ja kultainen ase
- Quantum of Solace
- Elä ja anna toisten kuolla
Kommentit
Lähetä kommentti