Roger Mooren toinen Bond-filmi, 007 ja kultainen ase, lasketaan usein sarjan huonoimpien elokuvien joukkoon. En ihmettele tuomiota, sillä kyseessä on aivan käsittämätön sillisalaatti, jonka olemassaololle on vaikea keksiä tarkoitusta. Silti viritelmä nousee kirjoissani edellisen 007-leffan ohitse, sillä se uskaltaa olla sentään rehellisesti täysin hoopo, miltei itseparodian mittakaavassa. Ero ei kuitenkaan ole suuren suuri.
007 ja kultaisella aseella on yllättävän paljon samankaltaisuuksia Skyfallin kanssa. Siinäkin seikkaillaan Kiinassa, jopa Macaossa. Lisäksi pääpahis on Bondin kaltainen palkkatappaja, jolla ei ole liiemmin kiinnostusta sankarin surmaamiseen ja joka asustaa tukikohdassan yhdellä Kiinan saarista. Erona on vain se, että Skyfall on monta kertaluokkaa parempi elokuva.
Filmi alkaa sentään puolivakavasti otettavana vakoojatrillerinä. Juonessa vaikuttaa olevan jotain järkeä tällä kertaa eikä käännöstä oteta heti kohti Hölmölää. Tällä kertaa jopa MI6:n muut työntekijät osallistuvat jollain tapaa vakoiluoperaatioihin eivätkä vain istu Lontoossa tumput suorina.
Bond puolestaan tuntuu astetta aiempaa julmemmalta ja yrmymmältä, sillä sen verran estoitta hän uhkailee potentiaalisten ilmiantajien henkeä ja pahoinpitelee naisia. Noh, eräänlaista realismia sekin, koska tuskinpa tuollainen agentti todellisuudessa mikään herrasmies olisi.
Ainoa kulmia voimakkaasti kohottava älynväläys leffan alkupuolella on pahiksen kolmas nänni, joka on ideana niin typerä, ettei Ian Fleming olisi varmaan itsekään uskonut moisen aivopierun päätyvän filmille asti. Noh, saadaan siitä sentään yksi hupaisa kaksimielisyys irroitettua: "titillating".
Kun pölhökustaavaihde viimein isketään silmään, isketään se aivan tosissaan. Ensin kamppailu sumopainijoita vastaan, jossa Bond kourii näistä toisen takamusta, saa katsojan kyselemään itseltään, mitä helvettiä täällä tapahtuu. Sen jälkeen hämmennystä lisätään Bondeille ominaisen eksotisoinnin hengessä, kun soppaan sekoitetaan itämaisia taistelulajeja täysin järjettömissä kohtauksissa, joissa maskeerauskaan ei meinaa pysyä mukana.
Nämä pöljäilyt sentään vielä naurattavat, ja niihin on kirjoitettu jopa pari hauskaa vitsiä. Bondin tapa voittaa vastustajansa potkaisemalla tätä päähän alkukumarrusten aikana tuo mieleen Indiana Jonesin klassisen pistooli vastaan miekka -kaksinkamppailun. En voi myöskään väittää, etteivätkö elokuvan turpaanmättökohtaukset olisi kestäneet aikaa yllättävänkin hyvin.
On selvää, ettei 007 ja kultainen ase itsekään suhtaudu vakavasti kaikkeen hoopoiluunsa. Kun Bond esimerkiksi kertoo pahiksen karanneen lentokoneeksi muuttuneella autolla, M ei ensin usko ja käskee asiasta valistavaa Q:ta tukkimaan leipäläpensä.
Siinä vaiheessa kuitenkin suopeuteni lorisee alas viemäristä, kun kohellukseen vedetään mukaan edellisestä filmistä tuttu sheriffi J.W. Pepper, joka on eksynyt Bangkokiin lomamatkalle. Kyseinen överi punaniskajuntti on nimittäin rasittavuudeltaan Jar-Jar Binksin tasoinen epähauska koominen kevennyshahmo, jonka kohtausten yli tekisi mieli kelata. Eikä hänestä ihan heti eroon päästäkään, vaan leffa roikottaa häntä mukana tuskaisen pitkän tovin. Huvittavaa on, miten rasistisia kommentteja tollo poliisi laukoo, sillä vastaava sisältö ei menisi millään läpi nykypäivänä edes vitsinä.
Erästä täysin älytöntä mutta silti huikeaa stunttia täytyy kuitenkin kehua. Korkkiruuviloikka autolla joen ylitse on nimittäin niin uskomaton temppu, että tuotantoyhtiö patentoi sen, jottei kukaan muu pääsisi tekemään vastaavaa valkokankaalla. Sitä ihmetellessä on kieltämättä pakko ihailla, onko kyseessä oikea auto vai pelkästään pienoismalli.
Noin muuten 007 ja kultainen ase noudattelee unettavasti
Bond-elokuvien kliseitä. Bond söheltää itsensä taas pariin otteeseen
pahisten armoille, koska ilmeisesti mitään muuta juonikuviota näihin
leffoihin on mahdoton keksiä. Agentti myös päätyy pahiksen jäljille
jälleen tämän rakastajattaren ansiosta, joka tietysti murhataan heti sen jälkeen,
kun 007 on saanut vuoronsa vuoteessa naisen kanssa.
Filmin myötä olen myös vakuuttunut, että Moore on tähän asti nähdyistä Bond-näyttelijöistä kehnoin. Hänellä ei ole yksinkertaisesti minkäänlaista karismaa tai preesenssiä saati sitten seksuaalista vetovoimaa.
Mooren suhteen onkin vielä vaikeampi uskoa kuin Conneryn kohdalla, että
naiset lankeavat jatkuvasti hänen viettelyksiinsä, jopa kerjäten
sankarin yhdestilaukeavaa. 007:aa himoitseva naispuolinen agenttitoveri
joutuu esimerkiksi pakenemaan puolipukeisena vaatekaappiin ja
kuuntelemaan miehen harrastavan seksiä toisen kaunottaren kanssa, minkä
jälkeen sankari lohduttaa tämän suivaannusta toteamalla: "Your turn will
come, I promise!" Tästä huolimatta lyyli loikkaa tyytyväisenä leffan
lopuksi Bondin kanssa vällyjen väliin kuin pitkäänkin viivästyneen
palkinnon perässä.
Christopher Leen salamurhaajapahiksessa, Francisco Scaramangassa on sen sijaan potentiaalia. Leen karisma pyyhkii luonnollisesti Moorella lattiaa eikä idea Bondin veroisesta palkkatappajasta ole huono. Scaramanga on myös siitä mukavan erilainen verrattuna perinteisiin konniin, ettei hänellä ole oikeastaan mitään kaunaa 007:aa kohtaa. Sen sijaan hän kunnioittaa vakoojasankaria ja päästääkin tämän ensiksi menemään.
Pahiksen motiivit eivät vain säily läpi leffan johdomukaisina. Aluksi hänellä ei ole mitään kiinnostusta Bondin tappamista kohtaan. Silti hän säilyttää tämän vahanukkea idioottimaisessa murhativolissaan, koska salaisen agentin ulkonäkö on ilmeisesti globaalisti tunnettu tai jotain. Myöhemmin Scaramanga taas päättää, että hän tahtoo kuin tahtookin taistella Bondia vastaan, mikä hoidetaan klassisena lännentaisteluna — mutta eipäs sittenkään, lälläslää. Mieli muuttuu aina, kun seuraava käsikirjoituksen oikku sitä vaatii.
Loppupuolella vaikuttaa myös uhkaavasti siltä, ettei yleisöllä ole edes erityisesti syytä ajatella Scaramangaa pahiksena. Hänhän käytännössä on ratkaissut maailmanlaajuisen energiakriisin! Siksi kliimaksiin on pitänyt kehitellä täysin naurettava kuolemansädepyssy, jotta Bondilla olisi jokin oikeutus hoidella vastustajansa hengiltä.
Mooren toinen Bond-yritelmä on toivoton, kaksituntisenakin ylipitkä sekamelska, joka ei tiedä, mitä se haluaisi olla. Bondiksi suhteellisen maanläheisenä vakoojafilminä alkava leffa muuttuu yllättäen täydeksi pelleilyksi, joka hetkittäin naurattaa mutta enimmäkseen turhauttaa. Samalla se onnistuu toistamaan sarjan ummehtuneimpia kliseitä. Juoni leviää puolestaan täysin kasaan, kun tarina vie jälleen pahiksen salaiseen piiloluolaan, jossa antagonistin motiivit unohtuvat joka viiden minuutin välein. Eniten minua hämmästyttää, miten ihmiset ovat edes aikanaan jaksaneet näistä innostua, sillä jokainen elokuva on pelkkää vanhan orjallista toistoa mutta yhä vain typerämpänä täyssotkuna.
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Pallosalama
- No Time to Die
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- 007 ja kultainen ase
- Quantum of Solace
- Elä ja anna toisten kuolla
Kommentit
Lähetä kommentti