Daniel Craigin Bondit ovat No Time to Dien myötä edenneet viimeiseen osaansa. Mukaan on mahtunut pari ilahduttavaa valopilkkua leffasarjan historiassa Casino Royalen ja Skyfallin muodossa. Laatua ei tosin ole onnistuttu pitämään yllä kautta linjan, sillä Quantum of Solace ja Spectre olivat molemmat selkeitä pettymyksiä.
Tästä ei käy kuitenkaan Craigia syyttäminen. Vaikka hän häviää monille edeltäjilleen charmikkuudessa tai veijarimaisuudessa, itsensä vakavammin ottavan ja tunneskaalaltaan laajemman modernin Bondin saappaisiin hän sopii mainiosti.
Franchiselle epätyypillistä Craigin kaudessa on ollut aiempaa vahvempi jatkuvajuonisuus. No Time to Die osaa myös hyödyntää edeltävien elokuvien historiaa tarinankerronnassaan. Tämä peittelee jonkin verran sitä faktaa, että Cary Fukunagan ohjaustyö on varsin keskinkertainen Hollywood-toimintaelokuva, joka vieläpä nykykassamagneeteille ominaisesti venähtää tuskaisen ylipitkäksi.
Heti alusta asti No Time to Die tekee selväksi, että nyt tullaan näkemään jotain, mihin Bondeissa ei olla totuttu: ihmissuhdedraamaa! En pistä asiaa lähtökohtaisesti pahakseni. Se tuo filmiin jälleen henkilökohtaisuutta, jonka puuttuminen on yksi tavanomaisimmista syistä, miksi leffasarjan osat tuntuvat usein niin merkityksettömiltä. Vastaavasti taas franchisen parhaisiin tuppaavat kuulumaan ne pätkät, joissa Bondilla on jokin henkilökohtainen panos.
Alusta alkaen on myös selvää, ettei No Time to Die piittaa toiminnan realismista. Sillalta hypätään köyden varassa tavalla, joka tosielämässä olisi itsemurha. Moottoripyörällä loikitaan rakennuksia pitkin suorastaan naurettavasti. Pahiksien osumatarkkuus Bondin suhteen on myös stormtroopereita heikompi. Aston Martinin panssarilasi puolestaan kestäisi vaikka pienen ydinohjuksen.
"Yhyy, uskottavuus pilalla!" huutavat Casino Royale -fanit. Mutta eipä teeskennellä, ei se Casino Royalekaan mitään realismia missään vaiheessa edustanut. Jo koko kuuluisa parkour-kohtaus oli räjähtävine huipennuksineen puhdasta Hollywoodia. Myöhemmissä Craig-Bondeissa tältä on vain mahdotonta ummistaa silmiä, sillä stuntit paisuvat entistä hulppeammiksi ja klassiset MI6-hilavitkuttimet alleviivaavat meiningin älyttömyyttä.
No Time to Die erottuu Bond-elokuvien joukossa siinä, että se on sarjalle epätyypillisesti rakkaustarina. Vastaavaa on kokeillut aikaisemmin ymmärtääkseni vain Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa.
Tästä muodostuu myös filmin ongelma, sillä Léa Seydoux'n Madeleine on edelleen aivan kuolettavan pahvinen ja tylsä hahmo. Seydoux ei itse paljoa asiaa auta, sillä hän tyytyy vain poseeraamaan nättinä kankaalla. Pakostakin katsoja miettii, tässäkö se Bondin suuri rakkaus nyt on. Täysin mitäänsanomaton pelastettava prinsessa!
Miehenhän jalkojen juureen lankeaa nainen kuin nainen, joten mikä tekee Madeleinesta niin erikoisen, että agenttisankari rakastuu juuri häneen? Jos miettii vaikka Diana Riggin Tracya Geoge Lazenbyn ainokaisessa, kyseessä oli koko franchisen persoonallisin ja itsenäisin Bond-tyttö.
Elokuva olisikin valehtelematta kertaluokkaa parempi, jos Madeleinen korvaisi Bondin Kuubassa tapaama kontakti, Paloma. Blade Runner 2049:stä ja Knives Outista tutun Ana de Armaksen agenttinainen on nimittäin sekä riemastuttava hönö että seksikäs tapaus. Tällaisenaan hahmo jää kuitenkin pikavisiitteineen vaille mitään tarkoitusta.
Pettymys on niin ikään Lashana Lynchin näyttelemä uusi 007, jos pettymykseksi voi kutsua hahmoa, jolta ei odottanut mitään. Hänen roolinsa juonessa on Paloman tavoin täysin torso, sillä hänet voisi käytännössä leikata pois koko elokuvasta eikä kukaan huomaisi mitään. Musta nainen 007:na on tietysti hauska provokaatio, muttei se kummoisesti naisten tai etnisten vähemmistöjen asemaa kohenna, jos heidän edustajansa vain päälleliimataan tarinaan teennäisesti.
No, pääseepä nainen sentään tekemään selvää kansanmurhalla uhittelevasta Mengele-tohtorista. Voimaannuttavaa! 007 voi kyllä olla musta nainen, mutta venäläinen sitä vastoin on aina paha, etenkin jos hän puhuu korostetulla aksentilla.
Kaikesta huolimatta No Time to Die etenee kerronnaltaan jopa yllättävän mukaansa tempaavasti – mukaansa tempaavammin kuin mikään varsinainen sisältö elokuvassa antaisi olettaa. Spectren, Madeleinen sekä tappajaviruksen ympärille kietoutuva mysteeri rakentaa sen verran näppärästi aiempien filmien päälle, että hetkittäin katsojana erehtyy tosissaan seuraavansa elämää suuremman saagan huipentumista. Tavanomaista Bond-kaavaa rikotaan sen verran, että mielenkiinto pysyy yllä.
Fukunagan ohjauksessa toimintakohtaukset ovat Sam Mendesin elokuvien jälkeen edelleen päteviä. En voi tosin väittää, ettenkö olisi odottanut True Detective -ohjaajalta hiukan enemmän ja omalaatuisempaa jälkeä. Itse asiassa jos en tietäisi paremmin, epäilisin leffaa yhä Mendesin ohjaamaksi.
Räiskintä ja mäiske soljuvat kyllä filmin kaksi ensimmäistä kolmannesta varsin viihdyttävästi. Käytännön stuntteja on edelleen ilo katsella, ja hienovaraiset tietokone-efektit on naamioitu havaitsemattomiin. Norjaan sijoittuva takaa-ajo sekä sitä seuraava taistelu sumuisessa metsässä ansaitsevat erikseen kehut näyttävyydestä. Missään vaiheessa ei silti ylletä esimerkiksi Skyfallin nautinnollisen loppuhuipennuksen tasolle.
Loppua kohden leffa kuitenkin lässähtää haukotuttavaksi käytävillä ammuskeluksi. Bond ja uusi 007 ovat suorastaan yli-inhimillisiä heidän kimppuunsa laumoittain rynniviä avuttomia kätyreitä vastaan. Fiilis on kuin seuraisi keskivertoa räiskintäpeliä, jossa pelaaja on kytkenyt kuolemattomuuden ja tähtäysavut päälle. Vastustajien luodit taas ropisevat vaarattomasti seinille sekä jalkojen juureen, vaikka sankarit rupattelisivat tähdätessään radioon. Kranaatit eivät myöskään tee heihin enempää vahinkoa kuin paukkupapaatit uutenavuotena.
Tässä vaiheessa elokuva alkaa paljastaa myös kestonsa puuduttavuuden. Keskimääräisessä supersankarimäiskeessäkin on nimittäin enemmän jännitettä ja vaaran tuntua kuin voittamattomien agenttien ammuskelussa. Haukotuttavuuteen ei auta edes se, että mukaan on ujutettu Fukunagalle tyypillinen komea, toiminnantäytteinen pitkä otos, koska sisältö on sitä samaa.
Viimeisellä kolmanneksella filmin heikkoudet käyvät ylipäänsä selväksi. Spectre tuhlasi täysin Christoph Waltzin klassisen Blofeld-konnan. No Time to Die ei kohtele hahmoa paremmin, vaan korvaa hänet Rami Malekin esittämällä, sarjan perinteiden mukaan koomisen alleviivaavasti nimetyllä Lyutsifer Safinilla.
Safinista tai Malekista ei kuitenkaan saada irti mitään muistettavaa. Safin itse on unettava maailmaa epämääräisellä joukkotuholla uhkaava sekopää, joka mumisee kliseitä siitä, miten hän ja Bond ovat toistensa peilikuvat ja hohhoijakkaa. Malek puolestaan olisi voinut ottaa oppeja Waltzin pelikirjasta, sillä vaikka Blofeldin hahmo ei tehnytkään vaikutusta, Waltz sentään onnistui näyttelemään häntä kiinnostavasti. Malekin performanssi ei sitä vastoin jää millään tavalla mieleen. Ainoa pahiksen ansio on, että hän kuolee sentään miellyttävän koruttomasti.
Elokuvan loppupuolella vanhat kliseet nostavat muutenkin päätään. Tuntuu esimerkiksi hölmöltä, että maailmaa uhkaavan tappajaviruksen torjumiseksi lähetetään vain kaksi agenttia. Jälleen Bond myös tarjoaa itsensä pahikselle lautasella vangittavaksi.
No Time to Diesta on mahdoton puhua ilman, että käsitellään päähenkilön kuolemaa. Tästä on pakko antaa lähes 60 vuotta vanhalle franchiselle rohkeuspisteet. Väkisinhän ratkaisu myös nostattaa hieman tunteita, vaikkei leffasarja tähän lopukaan.
Bondin kuolemassa on tosin ajan hermoilla pyristelevälle elokuvalle vahva konservatiivisuuden kaiku. Kaikkien aikojen naistenmiehen uhrautuminen puolisonsa ja oman lapsensa puolesta suorastaan huutaa amerikkalaisia perhearvoja. Koko filmin sanoma kietoutuukin juurien kasvattamisen sekä maailmalle perinnön jättämisen teemojen ympärille.
Leffa ei myöskään tiedä, mihin lopettaa, ja valitsee sen huonoimman vaihtoehdon. Ohjusiskun jälkeiseen hiljaisuuteen tai M:n "Back to work" -toteamukseen päättäminen olisivat olleet molemmat tyylikkäitä tapoja. Madeleinen "His name was Bond, James Bond" -repliikki sen sijaan on niin juustoinen, että cambembertia puskee ulos korvista.
Elokuvana No Time to Die ei ole kummoinen. Ei sitä varsinaiseksi epäonnistumiseksikaan voi silti kutsua. Se päättää tämänhetkisen Bond-iteraation säällisesti, ja viihdyttää valtaosan kestostaan. Loppuaan kohden Fukungan ohjaustyö leviää, ja saksimista olisi kaivannut rankalla kädellä. Unohdettava mammuttimainen toimintafilmi saa lisäpontta Bond-leffojen joukossa tavallista uskaliaammasta loppuratkaisusta. Kädenlämpöisyyden tunnetta se ei silti poista.
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Pallosalama
- No Time to Die
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Quantum of Solace
Kommentit
Lähetä kommentti