John Glenin ohjaamat kaksi edellistä Bondia, Erittäin salainen ja Octopussy, ovat selvästi 007-seikkailujen parempaa osastoa. Erittäin salainen on sarjansa maanläheisimmästä päästä ja hetkittäin miltei katu-uskottava agenttijännäri. Octopussy taas riemastuttaa hölmöydellään sekä loppupuolensa hengästyttävillä toimintakohtauksilla. Kolmatta kertaa Glen ei kuitenkaan temppua onnistu toistamaan, sillä lukuun ottamatta Christopher Walkenin roolisuoritusta sekä menevää Duran Duranin alkutekstibiisiä 007 ja kuoleman katse ei toimi oikein millään tasolla.
Roger Mooren viimeistä James Bond -leffaa on usein pidetty yhtenä sarjansa heikoimmista. 007 ja kuoleman katse sai aikanaan parjausta osakseen erityisesti Mooren iän vuoksi, sillä näyttelijää pidettiin pääosassa 57-vuotiaana auttamattomasti liian vanhana. Ei elokuva tosin kaadu vain ryppyyntyneeseen tähteensä, sillä se on muutenkin kaikin puolin innoton ja tarpeeton tekele.
Mooren ikäkritiikki on sikäli hassua, että hän on näyttänyt likipitäen kaikissa filmeissään yhtä eksyneeltä. Ei sitä paitsi vain hieman päälle 40-vuotias Sean Connerykaan ollut varsinaisesti vakuuttavassa kunnossa viimeisessä elokuvassaan, Timatit ovat ikuisia. Toki on selvää, että Mooren meno on toimintakohtauksissa jo aika kömpelöä. Lakatut hiuksetkin harottavat hieman hassusti.
007:n ja kuoleman katseen juoni on aivan käsittämätön sekasotku. Neuvostoliittolainen mikrosiru vie Bondin liikemies Max Zorinin jäljille, jolla vaikuttaa olevan myös sormensa pelissä hevosurheilun manipuloinnissa. Kun brittiagentit ovat aikansa sählänneet Zorinin talleilla, koko hevosjuoni kuitenkin unohdetaan sen sileän tien. Sen sijaan pääpahis päättääkin aiheuttaa Kaliforniassa keinotekoisen maanjäristyksen peittääkseen Piilaakson veden alle.
James Bond -filmiksi elokuva pysyttäytyy omituisen värittömissä lokaatioissa. Pariisia, San Franciscoa tai Piilaaksoa ei voi hyvällä tahdollakaan nimittää kovin eksoottisiksi tapahtumapaikoiksi. Toki tämä on perinteisen postikorttimaisen maailmanmatkailun vastapainoksi ihan piristävää vaihtelua.
Samanlainen arkisuus jatkuu itse tapahtumien tasolla. Yllättävän pitkä pätkä leffasta vietetään Zorinin ranskalaisia tiluksia tutkiessa. Tässäkin on toki oma maanläheinen viehätyksensä, ja vaihteeksi 007 saa aisaparikseen jopa toisen MI6-agentin. Viehätys tosin karisee nopeasti siihen, että verkkainen hevosmysteerin selvittely hömelöön Bond-tyyliin on pelkästään kuivaa seurattavaa.
007 ja kuoleman katse on lisäksi jopa Moore-Bondien tasolla hemmetin pöhkö. Miltä kuulostaa esimerkiksi salamurha Eiffel-tornissa kalastusongella? Tai hukutusyrityksestä selviäminen auton renkaasta ilmaa imemällä?
Glenin kolmas elokuva pitää myös sisällään kenties sarjan hämmentävimmän viettelykohtauksen – mikä on paljon sanottu ottaen huomioon Bond-leffojen käsityksen romansseista. Soluttauduttuaan vieraaksi Zorinin kartanoon ja löydettyään tämän salaisen doping-laboratorion päähenkilö jää miltei kiinni, sillä pahikset eivät löydä häntä vuoteestaan. Hän on sillä välin hiipinyt May Day -naiskätyrin sänkyyn mukamas tätä odottamaan. Sen sijaan että agentti otettaisiin kiinni, May Day loikkaakin vällyjen väliin hänen kanssaan. Häh? Miksi? Mitä täällä tapahtuu?
Vaikka miljööt ja pahikset vaihtuvat, pohjimmiltaan 007 ja kuoleman katse on sama tarina kuin ne 13 edellistäkin. Jälleen jäljitetään johtolankaa pääilkimyksen päämajaan, jälleen Bond töhöilee itsensä vangiksi kesken soluttautumisyrityksen, jälleen eteen sattuvat naishahmot lankeavat välittömästi sankarin niin sanotun charmin edessä, jälleen konnilla on suuruudenhullu suunnitelma ja jälleen se estetään viime tipassa sen jälkeen, kun heidän armoillaan ollut agentti on päästetty käsittämättömästi pälkähästä. Kaavassa on hyvin vähän variaatiota mihinkään suuntaan, joten olo myös on kuin katsoisi samaa elokuvaa 13:tta kertaa peräjälkeen.
Max Zorin voisi tosin olla kiinnostava antagonisti, sillä Walken näyttelee häntä kiitettävän poikamaisen ilkikurisesti. Kohtaus, jossa hän nauraen teurastaa likipitäen kaikki apurinsa, on sarjan sykähdyttävimpiä pahishetkiä. Potentiaalia olisi jopa traagiseen syntytarinaan, jos sitä viitsittäisiin hyödyntää. Mahdollisuudet hukataan kuitenkin täysin, sillä loppujen lopuksi säheltävä Zorin ja kumppanit vaikuttavat vain naurettavalta epäpätevältä pellejoukolta.
Kliseinen Bond-tyttö, Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, on puolestaan tällä kertaa harvinaisen unohdettava. Nainen tuodaan mukaan tarinaan vasta puolenvälin tienoilla, ja hänen roolinsa jää filmissä käytännössä olemattomaksi.
Loppupuolellaan 007 ja kuoleman katse piristyy aavistuksen. Zorinin mikropiirimarkkinoita manipuloimaan pyrkivä Piilaakso-juoni tuntuu 80-lukulaiseksi hämmentävän ajankohtaiselta, erityisesti kun ottaa huomioon sen, että Haywardin siirros muodostaa yhä alueelle merkittävän maanjäristysuhan. Jos koko elokuva keskittyisi tähän kuvioon, se voisi olla huomattavasti parempi tekele.
Toimintakohtaukset eivät valitettavasti saa missään vaiheessa tuulta alleen. Takaa-ajo San Franciscossa voisi tarjota hauskaa hurjastelua, mutta se on kömpelösti editoitu, minkä lisäksi paloautosta killuva Bond näyttää vain naurettavalta. Golden Gate -sillalla tapahtuvassa loppuhuipennuksessa on jo yritystä, muttei sekään vedä vertoja kahden edellisen elokuvan kliimakseille.
Ei 007 ja kuoleman katse ole kenties kaikkea estotonta parjausta osakseen ansainnut, sillä se tarjoaa pitkälti vain sitä samaa, mitä kaikki sitä edeltäneetkin Bond-filmit. 13. elokuva täsmälleen sitä samaa vailla yhtään uutta ideaa tai edes aidosti viihdyttävää hetkeä takaa kuitenkin sen, ettei väsähtäneelle kalkkunalle löydy puolustelijoita.
Päivitetty Bond-paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- 007 rakastettuni
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Erittäin salainen
- Octopussy
- Pallosalama
- No Time to Die
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Kuuraketti
- 007 ja kultainen ase
- Quantum of Solace
- Elä ja anna toisten kuolla
Kommentit
Lähetä kommentti