Ensimmäinen Timothy Daltonin James Bond -filmi, 007 vaaran vyöhykkeellä, edusti samankaltaista maanläheisempää linjaa kuin Roger Mooren Erittäin salainen. Hänen tulkintansa hahmosta oli puolestaan kuin prototyyppi Daniel Craigin huumorittomammalle, brutaalimmalle ja kyynisemmälle Bondille. Daltonin toinen ja viimeiseksi jäänyt Bond-elokuva, 007 ja lupa tappaa, jatkaa samalla linjalla. Se on kenties sarjan synkin osa tähän mennessä ja hakee vaikutteita muusta 80-luvun toimintaviihteestä, kuten Tappavasta aseesta sekä Miami Vicesta.
007 ja lupa tappaa alkaa vahvasti. Alkutekstejä edeltävä avauskohtaus, josta The Dark Knight Riseskin ammentaa inspiraatiota, sisältää vaikuttavaa stunttityötä ja sopivasti huumoria. Daltonin edellisen leffan tavoin se nivoutuu tällä kertaa myös jopa itse tarinaan. Aloituksen jälkeen tarina ottaa kuitenkin tylyn käänteen, kun pahikset murhaavat päähenkilön pitkäaikaisen ystävän ja amerikkalaiskollegan, Felix Leiterin, tuoreen vaimon. Felix itse taas menettää jalkansa ja osan kädestään hainruokana. Ohhoh!
Ensimmäistä kertaa Bond-saagassa päähenkilö kapinoi suoraan MI6:a vastaan ja hänet erotetaan tehtävästään. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -filmissä agenttisankari toimi toki ominpäin, muttei ei saanut sentään monoa työnantajaltaan. Vastaavaa juonikuviota on puolestaan kierrätetty kyllästymiseen asti Daniel Craigin aikakaudella ja omaksuttu sitäkin hartaammin Mission Impossible -leffoihin.
Vielä 80-luvun elokuvassa ratkaisu tuntuu kuitenkin tuoreelta. Bondin kostomissiossa liikutaan nimittäin paljon henkilökohtaisemmalla tasolla kuin 007-rainoissa yleensä. Se tekee myös filmin pahiksesta, muuten kieltämättä aika persoonattomasta ja kliseisestä latinohuumelordi-Sanchezista, vakavasti otettavan uhan. Onhan hän pystynyt aidosti satuttamaan sankaria.
Timothy Daltonin aikakaudella toimintakohtaukset erottautuvat erityisen positiivisesti edukseen. Kasari oli toimintagenren kulta-aikaa, sillä kuvaus, leikkaus ja käytännön tehosteet on leffassa viritelty huippuunsa, mutta vaikutelmaa ei vielä laimenneta liudalla digitaaliefektejä, kuten esimerkiksi Craigin aikakaudella.
Mainio esimerkki näyttävästä lopputuloksesta on muun muassa filmin ensimmäisen kolmanneksen posketon yhteenotto, jossa meressä sukeltava ja nurkkaan ajettu 007 karkaa vesihiihtämään ilman suksia lentokoneen perässä ja ottaa lopulta itse koneen haltuunsa. Yhtä hauskaa, kekseliästä ja komeaa toimintarutistusta on sarjassa harvoin nähty.
Niin sanotun Bond-tytön osalta on otettu myös askel eteenpäin Vaaran vyöhykkeellä -leffan rakastajasta. Sanchezin naisystävä Lupe Lamora ei kenties ole edellisosan Kara Milovya kiinnostavampi, mutta DEA-ilmiantaja Pam Bouvier osoittautuu sitä vastoin ilahduttavan aktiiviseksi toimijaksi tarinassa. Hän ei ole mikään pulasta pelastettava prinsessa, vaan kyvykäs kumppani, joka osaa pitää itsestään huolen.
007 ja lupa tappaa ilahduttaa erityisesti siinä, ettei se noudata täysin orjallisesti Bond-filmien jo läpeensä kulunutta tarinakaavaa. Liki ennenkuulumattomasti ikoninen vakooja pääsee jopa näyttämään oveluuttaan, kun hän manipuloi pääkonnan epäilemään erästä päälliköistään petturiksi. Kun sankari jää viimein leffan loppumetreillä kiinni, sekään ei tapahdu totuttuun tapaan hänen oman tumpelointinsa vaan huonon onnen seurauksena.
Edes tarinan pahikset eivät ole täysiä hölmöläisiä. Esimerkiksi elokuvan alussa pidätettävän Sanchezin pako on toteutettu yllättävänkin nokkelasti. Jopa niin nokkelasti, että se on apinoitu liki sellaisenaan Mission Impossible: Falloutiin.
Bond-filmien joukossa 007 ja lupa tappaa on myös yksi brutaaleimpia. Hätkähdyttävän alun jälkeen elokuvassa räjäytetään muun muassa ihminen verimössöksi painekammiossa, kun taas nuoren Benicio del Toron näyttelemä kätyri päätyy tiilimurskaimen jauhamaksi.
Elokuvan loppu ei yllä ihan samanlaiseen kliimaksiin kuin sen alkupuoli. Loppupuolen takaa-ajo bensarekkojen kyydissä ei missään vaiheessa saavuta vastaavaa intensiteettiä. Myös rekoilla suoritettavat täysin älyttömät stuntit ovat siinä ja siinä, sotivatko ne tarinan jokseenkin realistista sävyä vastaan. Toisaalta juuri tällaisista älyttömyyksistä Bond-leffan tunnistaa Bond-leffaksi. Sentään itse bensaräjähdykset ovat todella komeita.
Filmin olennaisimmiksi teemoiksi muodostuvat moraalinen harmaus sekä rahan valta. Lain rajojen ulkopuolelle hairahtunut Bond itse toimii käytännössä yhtä häikäilemättömästi kuin sen pahikset. Ainoa erottava tekijä heidän välillään on motiivi: rahan sijaan päähenkilöä ajaa kosto. Sitä tuskin voi pitää oikeutetumpana tai jalompana väkivallan perusteena, korkeintaan inhimillisempänä. Häneltä jopa viedään pois otsikon mukainen lupa tappaa – jonka hän ottaa välittömästi omiin käsiinsä.
Tarinassa raha ohjailee kaikkea toimintaa. Nokkelana käänteenä Sanchez saa esimerkiksi lahjottua heti leffan alussa DEA-agentin puolelleen luvattuaan kaksi miljoonaa vapauttamisestaan. Myöhemmin vuorostaan 007 ryöstää pahiksen huomion tallettamalla suuria summia hänen pankkiinsa sekä törsäämällä valtavat määrät rahaa hänen kasinollaan.
Huumelordille rahan anastaminen häneltä on sitä vastoin pahin mahdollinen kunnianloukkaus. Hän ei voikaan lopulta voi luottaa ympäröimiensä kätyrien lojaliteetteihin, jotka ovat helposti ostettavissa. Hän myös suhtautuu alaisiinsa pelkkinä rahanteon välineinä, kuten eräs epäonninen heistä saa oppia raportoidessaan pomolleen Bondin aikaansaaman kaaoksen hintalappua. “Lienee sitten aika karsia kuluja”, Sanchez toteaa ja ampuu tämän täyteen luodinreikiä.
Tässä piilee toinen keskeinen ero, jonka elokuva tekee sankarinsa ja pahiksensa välille. Ensimmäinen on lain nurjalla puolella toimiessaankin yhä periaatteen mies, joka välittää ystävistään. Jälkimmäisellä taas ei ole uskottuja lähimmäisiä eikä minkäänlaista moraalikoodistoa.
007 ja lupa tappaa antaa myös paljon aihetta kritiikille. Elokuva on jälleen sisältöönsä nähden ylipitkä, ja yksinkertaiseksi kostokertomukseksi tarinan juonittelu tuntuu tarpeettoman sekavalta. Juonenkäänteet ovat ajoittain epäuskottavia, sillä Bond esimerkiksi livahtaa kolttosretkeltään takaisin Sanchezin kartanon makuuhuoneeseensa, ilman että kukaan on mukamas huomannut hänen koko päivänä poistuneen. Valkoisten sankareiden ristiretki pahoja latinohuumekonnia vastaan nojaa puolestaan liikaakin negatiivisiin stereotyyppeihin. Lisäksi leffan romanssi on jälleen ohuen ohut kuin Snellmannin kinkku.
Silti Daltonin toinen tuleminen kohoaa onnistuneimpien Bond-viritelmien joukkoon. Realisminhakuisista sarjan filmeistä se kohoaa lähes Erittäin salaisen veroiseksi ja päihittää Vaaran vyöhykkeen henkilökohtaisemmalla otteella. 80-luvun toimintaleffojen joukossa sillä ei ole lainkaan hävettävää, sillä viihdyin elokuvan parissa esimerkiksi sen lähintä esikuvaa, Tappavaa asetta, paremmin.
Päivitetty Bond-paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- 007 rakastettuni
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Erittäin salainen
- Octopussy
- 007 ja lupa tappaa
- Pallosalama
- No Time to Die
- 007 ja Kultasormi
- 007 vaaran vyöhykkeellä
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Spectre
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Kuuraketti
- 007 ja kultainen ase
- 007 ja kuoleman katse
- Quantum of Solace
- Elä ja anna toisten kuolla
Kommentit
Lähetä kommentti